Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta kuoleman esikartanoon.
Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.
Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia, olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.
Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.
Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.
"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.
"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."
"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.
"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."
"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa", lisäsi muuan.