"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.
Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun, joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.
Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, — tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät, keskeyttävät toimituksen.
Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään. Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa, ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan poikkirautaan asti.
Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.
Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.
Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta raatelemaan.
Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä ennen se jo revittiin kappaleiksi.
Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa vihollistensa päitä siten.
Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin muinaisajan Medusa.