"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."
"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä sen löytää, siis kaikkialta."
Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.
Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän, jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.
Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei liikahtanutkaan.
Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.
Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin suurempaa halveksimista.
"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar, jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.
"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi entistään enemmän."
Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona hyökkää saaliiseensa.