Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta: "Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"
Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.
Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden käsiin pidättääkseen heitä.
Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä! ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.
Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.
Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.
Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.
Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.
Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.
Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.