"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka epäilemättä loukkaisi teitä kovasti, jos sen sanoisin teille. Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut lääkärikin."
Ja kuningatar hymyili ivallisesti.
"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää, mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."
Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut loukkaantua Gilbertin sanoista.
Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.
"Mainitsemani muisto on tällainen!…"
Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.
Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso. — Suom. ] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."
"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.