Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.
Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.
Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.
Tuotiin toinen ruokalaji.
Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.
Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella pauhulla juhlittiin.
Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti juotavaksi kansakunnan maljan.
Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.
"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.
Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa, virta oikean vauhtinsa.