On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta kostaa sen.
Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset, kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.
Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä. Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli todellakin veljeytymisen juhla.
Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se olisi antanut kuninkaalle varmuutta.
Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät ottaneet juhlaan osaa!
Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä olivat nähneet.
Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis toivoa.
Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.
Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin, rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan, missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa yksinvaltiutta.
"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä yksinäni."