Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!

Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:

"Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"

Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin poistuivat.

Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.

Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan hyökkäysmerkin.

Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!

Kansaa vastaan.

Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.

Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.