Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri. Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa. Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole oikeastaan mikään risti.

Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa, kansallista kokardia kirotessa.

Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla, ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.

Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen oli tallattu maahan.

Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.

Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin, alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn, ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny, kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.

Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.

"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."

Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että Charny oli jäänyt kauas hänestä.

Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat sanat: "Saamme nähdä huomenna."