"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin auringon paisteen silmiin sattuessa.
Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti voimiaan.
"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan", sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa. Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."
"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa", lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan? Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."
"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden vaikka omantunnon pohjalta?"
"Se on kyllä totta, madame."
Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää halveksumista.
"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."
"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.
"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa. Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat, sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet, aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan, mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut, mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt. Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan, tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin, tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori. Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä varten oma sananpartensakin: Ipse cura medici."