XXVI
GEOKGES DE CHARNY
Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu 1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.
Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.
Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna, jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat toisistaan.
Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan opettanut ketään valtiomiestä.
Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen kolon?
Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta saamistaan hirveistä opetuksista.
Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä. Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle, kulkiessaan turmiotaan kohti.
Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä, jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla, joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata, seuraavaa: