Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön, ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla, joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu kasvoilla.
Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi, entistä kuivempi täti Angélique.
Ennen — meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon, vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista ajatuksemme, — ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli ja leipä kainalossaan karannut.
Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet, joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä takana.
Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän, jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään ja sanoi:
"Niin, täti Angélique, tässä on Pitou-parka."
Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli, että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet, niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.
Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.
Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.
Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen, jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.