Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.
Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei saanutkaan ääntä suustaan.
Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.
Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.
"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut", sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."
Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan riisiä vadin pohjalle, sanoen:
"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."
Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.
Pitou huokasi syvään.
"Täti", sanoi hän, "te taidatte surra kukkoanne."