Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen suuruuden turhuutta.
Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.
Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä miten kulloinkin sopi.
Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.
Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.
Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.
Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis liikkumattomana.
Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä he hartaammin suunnanneet ajatuksiaan diis ignotis, peloittavien jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.
"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan… en nyt muista kuka joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."
Pitou hengähti välillä.