Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.
Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään, vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.
Muori Billot sanoi tyttärelleen:
"Hän on kunnon poika. Hän on oppinut, ja hänellä on hyvä sydän."
Yksin jäätyään alkoi Pitou tuumia itsekseen.
"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista, toisinaan hyvin katkeraa."
Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.
Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista olentoa kohtaan.
Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista. Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisi ollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteita Catherinen sielussa liikkui.
Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen nuotti.