Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt levolle. Hän odotti.
Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas ruokasaliin.
Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos.
Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua paremmin kiinni.
Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan, toinen povellaan odotti.
Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta. Catherine astui askeleen eteenpäin.
Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.
Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet satulaan ja suuteli häntä sanoen:
"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa. Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."
Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria rintaansa vasten.