Hänen sieluntilansa ilmaisi sen, että hän edeltä käsin oli määrätty kärsimään.
Miten voisi hän samalla kertaa välttää sekä onnettomuuden että surun, kysyi hän tuskien lakkaamatta uusiintuessa. Pitäisikö hänen päättää luopua kuninkaallisesta elämästään, elääkseen onnellisena keskinkertaisuudessa? Pitäisikö hänen paeta oikeaan Trianoniinsa ja majaansa, lammen rauhaiseen ympäristöön ja maitolansa hämäriin iloihin? Pitäisikö hänen antaa kansan jakaa kuninkuuden siekaleet, säilyttämällä vain muutamia halpoja paloja, jotka hän naisena voisi omistaa itselleen muutamien uskollisten vastustellessa, jotka kaikesta huolimatta halusivat pysyä vasalleina.
Mutta silloin mustasukkaisuuden käärme alkoi purra entistään syvempään.
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen, halveksitun rakkauden nöyryyttämänä?
Onnellinen! Olisiko hän onnellinen kuninkaan rinnalla, tuon arkipäiväisen puolison, jolta puuttui kaikki arvovalta ollakseen sankari.
Onnellinen! Kreivi de Charnyn rinnalla, joka olisi ehkä onnellinen jonkun rakastamansa naisen luona, ehkäpä oman vaimonsa rinnalla?
Ja tämä ajatus sytytti naisraukan sydämessä kaikki ne tuliset soihdut, jotka polttivat tuhaksi Dido-raukan pikemmin kuin rovio.
Mutta keskellä tätä kuumeista tuskaa oli kuitenkin lepohetki, keskellä tätä värisyttävää hätää nautintoa. Eiköhän Jumala loppumattomassa hyvyydessään ollut luonut tuskaa vain tunteaksemme sitä selvemmin kaiken hyvän arvon?
Andrée oli tunnustanut kuningattarelle kaikki, paljastanut elämänsä häpeän kilpailijattarelleen. Andrée oli kyynelsilmin ja kasvot maahan painuneina tunnustanut Marie-Antoinettelle, ettei hän enää ollut kunniallisen miehen rakkauden arvoinen. Charny ei siis koskaan enää rakastaisi Andréeta.
Mutta Charny ei tiennyt mitään, ei koskaan saisi tietää tätä Trianonissa sattunutta onnettomuutta ja sen seurauksia. Charnyhin nähden tämä siis merkitsi samaa, kuin ei tätä onnettomuutta olisi tapahtunutkaan.