Ja näitä päätelmiä tehdessään kuningatar tarkasti omantuntonsa peilissä kuihtuvaa kauneuttaan, kadonnutta iloisuuttaan, haihtuneen nuoruutensa tuoreutta.
Ja sitten hän muisteli Andréen kummia, melkein uskomattoman merkillisiä seikkailuja, jotka tämä itse juuri oli kertonut.
Ja hän ihmetteli sokean salliman salaperäistä johtoa, kun se Trianonin perällä, majan pimeydessä, maatalon pihalla, liitti nuoren puutarharengin kohtalon aatelisneidin elämään, jopa kuningattarenkin kohtaloon.
— Siis, — sanoi hän itsekseen, — syvyyksissä piillyt atoomi olisi korkeitten voimien oikun vaikutuksesta timanttisirun tavoin liittynyt tähden taivaalliseen kirkkauteen.
Olihan tämä puutarharenki, tämä Gilbert, elävänä tunnuskuvana kaikesta siitä, mitä tänä hetkenä tapahtui. Tämä kansanmies nousi syntymänsä määräämästä alhaisesta asemasta huolehtimaan kuningaskunnan valtiollisista asioista, nousi kummallisena näyttelijänä, Ranskaa uhkaavan pahan voiman määräyksestä, edustaakseen loukkausta, joka kohdistui aatelistoon, ja hyökkäystä, jonka roskaväki suuntasi kuninkuutta vastaan.
Tämä Gilbert, joka oli tullut oppineeksi, tämä kolmannen säädyn mustaan pukuun verhottu mies, tämä Neckerin neuvonantaja, tämä Ranskan kuninkaan uskottu, joutui vallankumouksen sattumissa saman naisen rinnalle, jonka kunnian hän varkaan tavoin oli eräänä yönä varastanut.
Kuningatar oli jälleen muuttunut naiseksi ja hän värisi muistellessaan Andréen kertomaa kamalaa tarinaa. Kuningatar piti kuin velvollisuutenansa katsoa tätä Gilbertiä suoraan kasvoihin ja itse oppia lukemaan ihmiskasvoista kaiken sen, mitä Jumala piirteillä ilmaisi tämän kummallisen miehen luonteesta. Ja vaikka hän olikin tavallaan iloinen, niinkuin äsken kerroimme, kilpailijattarensa nöyryytyksestä, niin hän tunsi kiihkeää halua saada haavoittaa miestä, joka niin suuressa määrässä oli tuottanut kärsimystä naiselle.
Kukapa tietää, ehkäpä hän halusi katsella, ehkäpä ihaillakin aivan samalla pelolla kuin hirviötä katsellessamme, tuota eriskummaista miestä, joka oli rikoksella rohjennut sekoittaa oman halvan verensä Ranskan korkeimman aateliston vereen. Tuo mies näytti panneen toimeen vallankumouksen, jotta Bastilji avattaisiin hänelle, missä hän epäilemättä ilman vallankumousta olisi ikuisiksi ajoiksi oppinut unohtamaan sen, mitä halpasäätyisellä ei ole oikeutta muistaa.
Nämä ajatukset aivan johdonmukaisesti johdattivat kuningattaren muistamaan valtiollisia tuskiaan, ja hän näki kaikkien kärsimyksiensä vastuun kokoontuvan yhden ainoan ihmisen pään päälle.
Siis kansan kapinan aiheuttaja, kuninkaan vallan horjuttaja, mies, joka valloitti Bastiljin, oli Gilbert, todellakin hän, tuo Gilbert, jonka aatteet olivat antaneet aseen sellaisten miesten käsiin kuin Billot, Maillard, Elie ja Hullin.