Gilbert oli siis samalla kertaa myrkyllinen ja pelottava. Myrkyllinen siksi, että hän rakastajana oli syössyt Andréen turmioon, pelottava siksi, että hän vihamiehenä oli auttanut Bastiljin valloittamista.
Hänet täytyi siis tuntea, voidakseen häntä välttää, tai oikeammin sanoen, tuntea hänet, käyttääkseen häntä hyväkseen.
Tuota miestä täytyi siis millä hinnalla hyvänsä saada puhutella, nähdä läheltä, jotta itse voisi häntä arvostella.
Kaksi kolmannesta yöstä oli kulunut, kello löi kolme, aamun koitto valaisi Versaillesin puiden latvoja ja kuvapatsaiden päitä.
Kuningatar oli viettänyt koko yön nukkumatta. Hänen katseensa harhailivat puiston käytäviin, joita vaalea hohde kultasi.
Raskas ja kuumeinen uni valtasi vähitellen onnettoman naisen.
Hän vaipui pää tuolin käsipuuta vastaan avoimen ikkunan ääreen.
Hän uneksi kävelevänsä Trianonissa ja että pensaikosta astui esiin pelottavan näköinen kääpiö, jommoisia on saksalaisissa saduissa, ja että tämä ivallisesti naurava kääpiö oli Gilbert, joka ojensi häntä kohden koukkuiset sormensa.
Hän kirkaisi.
Kirkaisuun vastasi toinen.