"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."
"Siis?"
"Vaan sen vuoria vastaan."
"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne… vuori… mikä sukkeluus!…"
"Minä en laske leikkiä!"
"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut, mieluisin liivini."
"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."
"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."
Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.
"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen vuoria, vuoria."