Nämä sanat hän lausui siksi kovaa, jotta Billot ne kuuli.
"Siinä olettekin oikeassa, sire", sanoi Billot, "sillä niitä sanoja en käytäkään jokaisesta", ja hän ryhtyi keskustelemaan kuninkaan kanssa aivan samoin kuin Michaud Henrik IV:n kanssa.
"Sitä mieluisempaa se on minulle!" sanoi kuningas hyvin hämillään, sillä hän ei tiennyt, miten säilyttäisi kuninkaallisen arvokkaisuutensa pysymällä samalla hyvänä isänmaanystävänä.
Ruhtinas-parka, hän ei vielä ollut tottunut nimittämään itseään ranskalaisten kuninkaaksi.
Hän luuli vielä olevansa Ranskan kuningas.
Innoissaan Billot ei ajatellutkaan, oliko filosofiselta kannalta katsottuna Ludvig luopunut kuninkaan nimestä ollakseen tavallinen ihminen. Billot tunsi, kuinka tämä tällainen suorasukaisuus lähenteli hänen talonpoikaista puhetapaansa, ja hän iloitsi siitä, että kuningas ymmärsi häntä ja hän kuningasta.
Tästä hetkestä alkaen Billot innostui yhä enemmän. Hän joi, käyttääksemme Vergiliuksen tapaista vertausta, kuninkaan kasvoista voimakasta rakkautta perustuslaillista kuningasvaltaa kohtaan, tartutti sen Pitouhun, joka aivan huumaantuneena omasta rakkaudestaan ja Billotin ihastuksesta levitti sitä laajemmalle, ensin huutaen, sitten kiljuen ja viimein kuiskaten:
"Eläköön kuningas, eläköön kansan isä!"
Tämä muutos Pitoun äänessä johtui siitä, mikäli hän tuli käheäksi.
Pitou oli aivan käheä, kun kulkue saapui Point-du-Jounin, missä Lafayette kuuluisan valkoisen ratsunsa selässä piti kurissa harjoittamattomia ja kiihkeitä kansalliskaartilaisia, jotka kello viidestä asti aamulla olivat olleet täällä koolla seuratakseen kuningasta.