Ja nyt oli kello lähes kaksi.
Kuninkaan ja Ranskan armeijan uuden päällikön välinen kohtaaminen tapahtui kaikkien läsnäolleiden mielestä tyydyttävällä tavalla.
Mutta kuningas alkoi jo väsyä. Hän ei enää puhunut, hän tyytyi vain hymyilemään.
Pariisilaisen miliisin päällikkö puolestaan ei enää komentanut, hän huitoi.
Kuningas huomasi tyytyväisyydekseni, että huudettiin melkein yhtä paljon: eläköön kuningas, kuin: eläköön Lafayette. Mutta ikävä kyllä sai hänen itserakkautensa viimeisen kerran nauttia tästä.
Gilbert pysytteli yhä vielä kuninkaan vaunujen oven luona, Billot Gilbertin vieressä ja Pitou Billotin vieressä.
Gilbert oli lupaukselleen uskollisena ollut tilaisuudessa lähettämään kuningattarelle neljä viestinviejää Versaillesiin.
Nämä viestintuojat olivat kertoneet vain hyviä uutisia, sillä kaikkialla matkansa varrella kuningas näki hattuja heitettävän ilmaan. Mutta kaikissa näissä hatuissa oli kokardi, jossa oli kansallisvärit, soimaten tavallaan niitä valkoisia kokardeja, joita kuninkaallinen kaarti ja kuningas itse piti hatussaan. Keskellä tätä iloa ja innostusta loukkasi Billotia vain tämä kokardien erilaisuus.
Billotin kolmikulmaisessa hatussa oli tavattoman suuri kolmivärinen kokardi.
Kuninkaan hatussa oli valkoinen. Hallitsijalla ja alamaisella ei siis ollut sama maku.