"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."
Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan askeleen päähän.
Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi, käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko, joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä käytteli.
Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli: jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän reunassa, niin olen pelastettu.
Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.
Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei enää ollut sääriä, vaan siivet.
Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.
Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä huu! huu! kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi Pitou kiiti.
Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki kengännaulat näkyivät.
Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!