Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui, kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.
Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun. Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:
"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä Cadetin?"
Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.
"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."
Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.
Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena vaahdosta.
"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme taloon."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe talosta! Missä ne urkkijat ovat?"
"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut käytäntöön.