"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän, että hänenkin isänsä vankila avataan."
"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia; "tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine oli siis oikeassa!"
"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"
Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä kurkkua:
"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"
Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä lapsia!"
"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja oppivat asetemput kuin enkelit."
"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun, olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää riistäkö minulta lapsia!"
Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia, kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi: