"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää siementä tulevaisuutta varten."
Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.
"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä, joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän verensä on vaatteillani. Katsokaa!"
Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.
"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."
Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.
"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."
"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"
"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa Billotin kättä.
"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."