Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.
Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"
Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä ajatuksissaan.
Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki, mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka kuulivat huudon: "Bastiljiin!"
Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin varokeinoihin.
Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, — koiria, jotka pitäisivät laumaa koossa.
"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."
Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen päämies.
Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de Flesselles.
"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan vihollinen."