"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te kantaa prinssin värejä?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.
"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa, niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista." [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen, lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]
"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"
Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat, ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti tuskin tuhannelle hengelle.
Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot. Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.
Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.
Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.
He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina, toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava aurinko paistoi.
Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.