Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.
Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella tapahtui.
Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta: Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki huusivat.
Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen, joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.
Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja, joilta Bastilji oli niellyt puolison.
Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti kuin hauta.
Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien näkyväistä tunnusmerkkiä.
Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä uskoakseen.
Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.
Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta leveänä, syvänä, täynnä vettä.