Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.
Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle huojuvalle sillalle.
Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen, kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.
Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta, lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi vallihautaan.
Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa herraansa.
Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut. Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari.
Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa, katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.
Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.
Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa tietä, jota oli mennytkin.
Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla kuului kamala räjähdys.