Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti ajatellessaan niiden uhreja.
Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"
Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.
Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja, vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.
Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.
Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta. He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat — mikä jalo valhe! — luvanneensa vapauden piiritetyille.
Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.
Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla, siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut tapahtunut.
Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa verille koettaessaan kiskoa niitä irti.
Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille, päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan kuin vahvasiipinen lintu: