Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi. He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.
Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.
Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan muistanut hänen olevan olemassa.
De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.
Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset. Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi. Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta, lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de Pompadour ja herttua La Vrillière?"
Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo kokonaan sammunut.
Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.
Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja Pitoun.
Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.
Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit, pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily ja vain lisäsi heidän huumaustaan.