Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa kannettava saisi siitä tukea.
Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri, jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.
Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.
Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä, joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.
Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.
Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.
Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.
Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja, jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.
He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.
Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.