"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.
Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä hampaitaan.
Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.
Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin pelastua.
"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!" huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"
Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän takanaan.
Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse eivät päässeet takaisinkaan.
Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin. Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle. Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui. Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay kaatui hänen kerallaan.
Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut armoa, vaan huusi kovalla äänellä:
"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."