Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä poika toi mukanaan.
"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."
Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.
Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.
Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella. Hän sai kolme jänistä.
Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.
Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää. Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa, lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.
Tohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei kunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti notaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja vaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen rikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.
Asia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti Pitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen pikaista täyttämistä.
Mitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon terveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti päinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat puutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen hyvin.