Neiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän valikoisi veljenpojalleen.
Pitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen mielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.
Koko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys kysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat juotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou uskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla oli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi päästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä hänen vartiopiiriänsä.
Tällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui jälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa voitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa siloittanut käpälät.
Mitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala. Pitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka minkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen olotila tädin seurassa päättyisi.
Äkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten rauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.
Hänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä vapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi maksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin velvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien punarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää kirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi hyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.
Ange pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei ollut itsekkäitä vaatimuksia, — joka jakoi tietonsa henkisesti ja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa hän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja lausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän ei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei maksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja lakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän myös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat itse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö, mutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen huostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä lauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: "Ken rakastaa, hän rankaisee."
Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.
Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää, niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona, joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina: lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.