Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.
"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille näitä hullutuksiani."
"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."
Sebastien pudisti päätänsä.
"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn, se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan yksinäni."
"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.
Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.
"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."
"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.
"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.