"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.
Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä rakennukseen, vaan puutarhaan.
"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."
Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli odottanut tapaavansa keski-ikäisen.
Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme huomaavaisuutta.
Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka on nuoruuden viehätyksiä.
Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden, mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.
Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi elämää ilmaiseva valo.
Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen" vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.
Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.