Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon, mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.
Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.
Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan pureskeli.
"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.
"Niin, rouva paroonitar."
"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle sukulaiselle?"
"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy, niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua se."
"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.
"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi", jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."
"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille voinut todistaakin."