KUNINGAS LUDVIG XVI
Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä laukkaa Versaillesia kohden.
Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.
Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin tapahtumista.
Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.
Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa varjossa, — kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.
Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa kolhaisuun.
Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä suoraan sydämeen.
Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten ylpeyden ja voittoisan raivon.
Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat: