"Olette, sire."
"Hänen nimensä…?"
"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä, jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."
"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."
Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas lähestyi häntä.
"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi, jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto nimittäin!"
"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se on totta", myönsi Gilbert.
"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä, ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte; tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."
"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän luottamuksella."
"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."