"Ei mitään, madame."
"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa, jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, "— ei mitään! Te, lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."
Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi Marie-Antoinetten sanoihin.
Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli, luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.
"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."
"Mutta Bastilji, monsieur!"
"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet, suljetaan sinne, siinä kaikki."
Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua. Kuningatar jatkoi:
"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa. Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin kuoleva kukka.