Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.
Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.
Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan taistelusuunnitelmaa.
Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään, kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen. Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään innostuksesta, riensi häntä kohden.
Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan, joka sähköttää ja alistaa.
Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan suusta.
"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun aterioida omalla puolellanne."
"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.
"Jos teille vain sopii."
"Mutta… sire…"