"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin, olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."
"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin kättä.
Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.
Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä, mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.
"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."
Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.
"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte tuolla uhrauksella?"
"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."
"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"
Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.