Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen. Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin kymmenen kuningaskuntaa.
"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä, "minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."
Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet, vaan kohottivat rintaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi kreivittären rintaansa vasten.
Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.
"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän ehdotusta, jonka aion tehdä."
"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."
Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.
"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa: hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti. Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."
"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua, "enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa, kuningasta vastaan?"