"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen, mitä teen."
Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.
Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas astui hänen luokseen.
"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."
"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren huultansa.
Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten, katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.
Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen. Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.
Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä täällä musta, kasvuton maa.
Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan, kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.
Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin kanssa.