Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.
Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä loittonivat.
"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"
"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"
Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn pyyhyn.
"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."
Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui autuaallisuudelta.
"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.
Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti urhoollisuus.
"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin sotaa!"