"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä, uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa vastaan tätä uhrautuvaisuutta."
Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.
"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.
Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."
"Niin olen, teidän majesteettinne."
"Ehkä jollekin maatilallenne… kauas… hyvin kauas…"
"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."
"Lähdette siis ulkomaille?"
"Niin kyllä, madame."
Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen huuliltaan.