"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!" huudahti kuningatar puhjeten itkemään.
"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia", sanoi kreivi. "Pitääkö minun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää", jatkoi Marie-Antoinette, "minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen valtiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden olisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat ystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä."
"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona näille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle alamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän vihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään, jota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita kohtaan he ovat vielä katkerampia."
"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?" huudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa värisivät.
"He ovat todellakin oikeassa", sanoi kreivi hellällä ja tunteellisella äänellään, "sillä kun ajelen pitkin bulevardia englantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani ja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin kokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken sen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa."
"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi", huudahti kuningatar tarttuen kreivin miekankahvaan, "tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin tavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen isänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja Azincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella, sotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee sen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä. Älkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te, joka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka isänne ovat teille lahjoittaneet!"
"Madame, madame", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, "älkää puhuko niin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää katsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää lukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että heidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin tänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina heiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät aina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni, älkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä on krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani sydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona sininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako sitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea ajatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa Ranskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä määrää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta."
"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?"
"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te olette heidän ja vapauden välissä."
Pitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen ensimmäisenä.