"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan minulle lausumatta", huomautti hän.
"Madame", vastasi Charny, "mihin muotoon uskollisuuteni sen salaakin, minkä harson taakse kunnioitukseni sen tukahduttaakin, niin tahtomattani, tahtomattanne, katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa, kosketelkaa, ajatelkaa, uneksikaa! Totuus on esillä, ikuisesti esillä, ettekä te enää voi sitä itsestänne irroittaa, vaikka ponnistatte voimianne kuinka tahansa! Nukkukaa, nukkukaa unohtaaksenne sen; se istuu vuoteenne viereen, on unienne kummituksena ja heräämisenne todellisuutena."
"Kreivi", vastasi kuningatar ylpeästi, "tiedän erään unen, jota se ei häiritse."
"Minä pelkään sitä unta yhtä vähän kuin teidän majesteettinnekin", sanoi Oliver, "ja ehkä minä sitä toivonkin."
"Oi", lausui kuningatar epätoivoissaan, "se on siis ainoana pelastuksenamme?"
"Niin on, mutta älkäämme kiirehtikö, älkäämme astuko vihollisiamme nopeammin, sillä me kuljemme suoraan tuota unta kohden, johon vaivumme väsyneinä monien myrskypäivien jälkeen."
Ja uusi vaitiolo, entistä raskaampi, painosti näitä molempia.
He istuivat vieretysten. He koskettivat toisiaan, ja kuitenkin oli heidän välillään tavaton kuilu: heidän ajatuksensa, jotka kulkivat eri suuntiin tulevaisuuden aalloilla.
Kuningatar palasi ensimmäisenä keskusteluaiheeseen, mutta syrjätietä. Hän katsoi terävästi kreiviin ja aloitti:
"Vielä viimeinen sana meistä, herra kreivi, ja… ja sitten saatte sanoa kaikki, kaikki, kuuletteko?"